Verkko-opiskelun taidot ovat kuljettaneet minua maalta maailmalle, maanviljelijyydestä – siis agrikulttuurista – oppimisen vainioille, hengen kultivointiin ja kulttuuriin.

Syvän maaseudun asujalle verkko-opiskelu on kuin parveke ja ponnahduslauta maailman ääriin. Paikasta riippumatta. Vaan ei ajasta riippumatta, kuten verkko-opiskelua on markkinoitu. Toki synkronista aikaa ei aina tarvita, mutta kyllä konkarikorvaani särkee yhä, kun verkko-opiskelua määritellään 'ajasta ja paikasta riippumattomana'.

Vaidoin työmaata maanviljelystä yleissivistämiseen vuosituhannen vaihteessa. Ehdin siihen mennessä etäopiskella kirjeopistossa konekirjoittamista laihoin tuloksin... tai no, viime viikollakin lapsenlapsi ällisteli, kuinka nopsaan kirjoitan tietokoneella. 1990-luvun puolivälissä tälläydyin useamman kerran Avoimen yliopiston puhelinluennoille niin luokkahuoneeseen kaiuttimen äärelle kokoontuneen ryhmän kanssa kuin omineni kodin lankapuhelimella tilauspuheluun. Pidin jopa (lanka)puhelimitse opiskelijakokemusasiantuntijana puheenvuoron Avoimen yliopiston opettajani kanssa siitä, kuinka etänä opiskelu sujuu. 1990-luvulla Avoimen yliopiston luentoja kuunneltiin C-kaseteilta ja katsottiin televisiosta. Olin itsekin vuosituhannen lopulla Avoimen yliopiston aikuiskasvatustieteen Kasvava aikuinen -TV-sarjassa seikkaileva opiskelijatapaus. Kiitos vain Helsingin yliopistolta opetuutorini Leena Ahteenmäki-Pelkonen käräyttämisestä supertaitavalle Ylen Minna Kilpeläiselle, joka joukkoineen tuli yökylään meille kotiin ja sikalaan saakka. Eikä tässä vielä kaikki. Internet ihmeellisyyksineen lavensi opiskelun monia muotoja ja niistä ryhdyn tässä blogissa kirjoittamaan.

Irene Heinin ja Riitta Larnan 1990-luvun alussa toimittaman kirjan nimi on suosikkejani verkko-opiskelun kirjahyllyssä: Lähellä, kaukana, yksin, yhdessä. Kirjan johdannossa Hein ja Larna kertovat, että monimuoto-opetuksesta on tullut arkea 1970-luvun lopulla ja että käsite yleistyi 1980-luvulla. Ei kovin onnistunut käsite, mitä kirjoittajatkin tuskailevat: "onko kyseessä entisajan kirjeopetus uusiin vaatteisiin puettuna, vai onko syntynyt jokin perustaltaan aivan uudenlainen opetus- ja opiskelukäytäntö tai jopa koulutusajattelu." Etäopetus ei tosiaan ole mikään uusi keksintö, sillä viime vuonna juhlittiin etäopetuksen 100-vuotista taivalta. Teknologia toi etäopetukseen ja -opiskeluun uuden sävelen tai kuten Hein ja Larna maalailevat: "Tilanne on samanlainen kuin puuhellalla ruokansa laittanut tuvan akka olisi siirretty lieden ääreltä moderniin keittiöön miettimään, miten piippaava mikroaaltouuni toimii." Miten hyvin tunnistankaan itseni tuosta lauseesta!

Yksi edellä mainitun kirjan kirjoittajista – tuolloin vielä assistentti Helsingin yliopistolla ja nykyisin ansioitunut aikuiskasvatustieteen professori Itä-Suomen yliopistossa – Jyri Manninen, avasi viime viikon keskiviikkona 15.12. mainiolla tyylillään Sivistystyön vapaus ja vastuu -blogissa keskustelun (meidän) kasvatustieteilijöiden löperöstä kielenkäytöstä: "Oppija oppii oppimalla". Hän ruoti tiheällä otteella opiskelun, opettamisen ja oppimisen käsitteistöä. Verkko-opiskelun ympärillä, jos missä, löperön höperöä kielenkäyttöä on riittänyt eikä loppua näy. Siinäpä onkin yksi syy siihen, että avasin tämän blogin, johon olen jo pidemmän aikaa ajatuksissani jutellut. Tavoitteena perata sanojen välejä ja välittää sanoista, ajatuksen työkaluista. Tuohon oppimis-käsiteviidakkoon pitää sukeltaa vielä toisessa pohdinnassa oikein kunnolla.

Kokosin kotikirjastoni kirjat ja perustin verkko-opiskelun kirjahyllyn. Silmäilin vanhoja kirja-aarteita. Löperö kielenkäyttö on kuin porkkanapenkki. Jos ei penkkiä kitke ajoissa, maukkaat porkkanat hukkuvat rikkojen sekaan. Sekavat käsitteet hämärtävät ajattelua. Hämärä ajattelu taas johtaa suolle, jossa on vaikeaa päästä eteenpäin. Vaikka suolla on herkkumättäitä ja elämän ihmeitä, se on vain osa elävää maisemaa. Kirkas ajattelu tai ainakin sellaisen yrittäminen nostaa ylemmä, näkemään laajoja kokonaisuuksia, systeemejä ja hetteikköjä.

Juuri nyt ihmiskunta kamppailee suurten viheliäisten ongelmien kanssa. Kyky systeemiseen ajatteluun on tärkeää. Tietoisuus ja kriittinen, uutta luova ajattelu, ovat oleellisia. Taitava ajattelu vaatii vanhojen ajatusten perkausta ja uusien punnitsemista. Opiskelulla, sen kautta jalostuvilla tiedoilla ja taidoilla, on avainrooli maailman myllerryksissä. Opiskelu on työtä ja vaivannäköä. Oppiminen ei tapahdu noin vain. Vaivoista huolimatta luvassa on hauskuutta ja elämyksiä.

Tässä Verkko-opiskelun taidot -blogissa aion tutkia ja tutkailla otsakkeen mukaisesti verkko-opiskelua ja sitä, miten siinä voisi oppia taitavaksi. Yleiset opiskelutaidot toimivat, mutta verkko tuo mukanaan myös erityispiirteitä. Mahdollisuudet ovat laajat, vaan taitojakin tarvitaan, kuten oman toiminnan säätelyä ja ajankäytön suunnittelua – kun siitä opiskeluun käytettävissä olevasta ajasta kumminkin riippuu paljon.

Verkko-opiskelusta on vaikeaa ottaa valokuvaa. Kun mietin kuvitusta tähän bloggaukseen, muistin vanhan blogini mobiilikesäkoulujen rastipisteiltä. Opettelin ensin itse mobiililaitteen käyttöä opiskelupuuhissa ja sitten opastin kollegoita. Puhumalla kirjoittamista harjoittelin ensimmäistä kertaa 8.5.2013. Alla oleva kuva on tuon toukokuisen hetken tunnelmista. Blogit ovat olleet itselleni vuodesta 2004 alkaen toimiva tapa opiskella asioita. Kun kirjoittaa ajatuksiaan näkyväksi, saa välillä vastineeksi ajatuspalloja itseään viisaammilta. Jo pelkästään omien ajatusten julkaiseminen opettaa. Niitä joutuu lukemaan toisen silmin. Sepä on portfolio-tyyppistä opiskelua miun makuun täältä Miehikkälän valokuituväyliltä.