Pohdin tätä kysymystä ensin omien kokemusteni ja oman ymmärrykseni kautta. Jatkan aiheen parissa kotikirjaston aarteiden kanssa jutellen, varmaan vielä monen blogahduksen kera.

Olen opiskellut verkossa 1997 alkaen, opettanut verkossa 2002 alkaen ja kouluttanut opettajia tieto- ja viestintätekniikan käyttötaitoihin vuodesta 2004.

Hakeuduin opettajan pedagogisissa opinnoissani vuosituhannen vaihteessa tarkoituksella verkko-opetuksen pariin ja sain onnekseni kolme legendaarista luotsia praktikumjaksoilleni: Aino Hannula, Pirkko Raudaskoski ja Ilta-Kanerva Kankaanrinta. Aino Hannula sytytti palon dialogisuuteen ja verkkofasilitoinnin merkitykseen (tuota sanaa ei vielä siihen aikaan tunnettu). Pirkko Raudaskoski taas ohjasi pedagogiseen designiin (sitäkään sanaa ei vielä silloin ollut) sekä verkko-opetuksen struktuuria avaavan kognitiivisen kartan ja orientaatiopohjan merkitykseen. Ilta-Kanerva Kankaanrinta puolestaan jätti vahvan kokemuksen mentoroinnin merkityksestä – siitä, miten toisen silmiä ja ymmärrystä kannattaa pyytää lainaksi, kuunnella ja oppia. Näistä kaikista jäi vahva jälki yhdessä tekemiseen. Verkko-opetus on niin monitahoinen, että ei kannata kuvitella yksin taitavansa kaikkea. Ja toisaalta, aina kannattaa nähdä opiskelijat voimavarana. Ei kannata myöskään luoda verkko-opetuksesta jotain erityisen eksoottista, jota vain asiantuntijat voivat toteuttaa. Vuorovaikutus on opettamisen ja opiskelun ydintä. Verkko voi tukea sitä monin tavoin, kun vain osataan luoda mahdollisuuksien maailmaa sekä rohkaista ihmisiä olemaan ja kohtaamaan netitse.

Vuosituhannen vaihteeseen osui myös jännittävä vaihe, kun Avoimen yliopiston rinnalle ryhdyttiin rakentamaan Virtuaaliyliopistoa. Opiskelin siellä tieto- ja viestintätekniikan opetuskäytön perusopinnot 15 op vuonna 2002 työn ohessa. Opintokokonaisuuden toteutti 8 kasvatustieteellistä kautta maan. Käytimme kuutta erilaista verkkoympäristöä: BSCW, Kampusnet, WebCT, Moodle, Blackboard ja Työporukka. Onneksi jo noihin aikoihin pidin omaa kotisivua, joka löytyy internetin arkistosta, joten voin palata vielä tuonne 20 vuoden taa, tuoreisiin tuntemuksiin opiskelusta erilaisissa ympäristöissä. Kotisivulta löydän kokemuksiani koodikirjainten pf takaa. Ruodittavana on muutakin kuin Virtuaaliyliopiston alustat. Eksymisen tunne oli päällimmäinen melkein kaikissa verkkoympäristöissä. Rinnan tvt-opetuskäytön perusopintoja tein mediakasvatuksen perusopinnot, jonne yhtenä kurssityönä kokosin tuota verkkoportfoliota. Sanoitin tunnelmiani runollisin lausein. Johdantoon tiivistin tuntojani: "Ihmettely, kokemus, kokemuksen ihmettely. Minun mielessäni verkkoulottuvuudessa kokemusihmetyksen aiheena on ollut tila, aika, ajan tila, tila-aika kokemus, sisäinen tila-ajassa liikkumisen hahmo. Kysymys "Minne mennä?" herää hetkessä."

Siinä vaiheessa, kun aloin opastaa kollegoitani tvt-opetuskäyttöön, kuten siihen aikaan sanottiin, olin siis opiskellut asiaa monin tavoin ja ollut myös opiskelijan roolissa. Olin kokenut konkreettisesti, miten vaikeaksi verkko-opiskelua voidaan tehdä.

Verkko-opettamisen ensimmäisessä suuressa aallossa frontaaliopetuksen ja siihen liittyvän opetusryhmän kontrollin malli eli vahvana. Viisaat pedagogiajattelijat huomauttavat tähän keskusteluun, että eihän opettaja voi luokkahuoneessakaan kontrolloida sitä, mitä opiskelijan päässä liikkuu. Opiskelija voi olla fyysisesti läsnä, mutta henkisesti ties missä.

Aihepiirin parhaiden tutkijoiden yliopistokurssit 20 vuotta takaperin olivat pahimmillaan samaa, mitä koronakevään 2020 nopeasti verkkoon siirretty opetus: älyttömästi aineistoa, hirveästi tehtäviä eikä juuri mitään, mitä olisi voinut nimittää pedagogiseksi skriptaukseksi. Pumps, pumps, pumps ja tänne laita tuotoksesi pumps. Monologista, kuriin ja järjestykseen nojaavaa, vahvaa kateederimallia.

Ja toisaalta, jo noihin aikoihin 20 vuotta takaperin osattiin toteuttaa myös loistavaa verkko-opetusta tai paremmin sanoen mahdollistaa opiskelua monin tavoin ja herättää kriittistä ajattelua (kuten korkea-asteella kuuluu) sekä tukea syvällistä oppimista. Kirjavuudestaan huolimatta Virtuaaliyliopiston tvt-opetuskäytön perusopinnot ovat edelleen eräs mieliinpainuvimpia yliopistokursseja, joita olen tehnyt.

Kiteytän kokemusteni ja tähän saakka sisäistämäni perustella, että verkko-opiskelussa erityistä ovat:

Verkko-opiskelussa kaikki nämä ovat helppoja ja vaikeita. Lähes kaikki opettajat, joilla on sekä lähi- että verkko-opetusta, tunnistavat, että verkossa voivat olla äänessä ja aktiivisina yllättäen opiskelijat, jotka luokkatilanteessa ovat hiljaa. Ja toisaalta luokan äänekkäät eivät ehkä verkossa ole eteenpäin kuljettajia.

Verkko-opiskelussa on edellisten lisäksi erityistä monenlainen varjoisa opiskelu: kopioiminen, kopioidun muuntelu, leikkaa-liimaa -esseen koostaminen, kääntäjän käyttäminen, kaverilta lainaaminen omiin nimiin. Olen vuosien varrella käräyttänyt monia opiskelijoita plagioinnista. Kiitettävästi opiskellut ns. hyvä opiskelija kertoi, että houkutus oli niin lähellä ja huijaaminen tuntui niin helpolta. Opiskelu verkossa voi olla kuin peliä. Kokeneet verkko-opiskelijat tietävät kuitenkin, miten vaikeaa opintoja on edistää huijaamalla. Kopiointi kolahtaa omaan nilkkaan.

Luottamus on verkko-opiskelun kivijalka. Vaan eikö sama päde kaikkeen osaamisen näyttöön, osaamisen tunnistamiseen näytön pohjalta ja siitä tehtävään osaamisen tunnustamiseen? Verkkoon jää jälkiä, joten osittain luottamukselle voidaan löytää dataperusta. Verkko-opintojen näyttöä ei voi rakentaa samalla tavalla kuin lähiopetuksen näyttöä. Silti erot ovat vain opettajan didaktista osaamista. Lopulta aito osaaminen ratkaisee. Sitä ei voi huijaten hankkia.

Netissä näyttö on jatkuvaa. Tittelit tai probuskat eivät auta. Jos osaat ja jaat osaamistasi, ansaitset luottamusta. Luottamuspääomasi kasvaa myös siitä, että osaat kunnioittaa muita osaajia ja jakaa probsit heille. Nöyryys, myönteinen itsetunto ja toisten osaamisen kunnioittaminen ovat nettiosaamisen kulmakiviä. Verkko-opiskelijalle nämä ovat sekä opiskelu- että työelämätaitoja.